Kävi vähän hassusti...

Viime viikolla saatiin tänne Australiaan lisää suomalaisvahvistusta, taisi olla kolme ihmistä, jotka tänne löysi tiensä. Heistä kerkesin vaan yhden tapaamaan, Tiian, joka lähti jo parin päivän Perthissä olon jälkeen vähän kauemmaksi farmille töihin, joten sekin ilo loppui lyhyeen. Pointti siinä miksi kerroin äskeisen, on se, että samoihin aikoihin koin jonkinlaisen herätyksen. Siinä kun seurasi sivusta vasta-alkajan laukkahevosilla ratsastuksen opettelua, hänen pällistelyä ympärillensä kaduilla, jotka mulle on jo tutut, hänen ihmetellessä maisemia, joita ei ole ennen nähnyt  ja hänen tavatessaan ensi kertaa ihmisiä, joita näen joka päivä, niin tajusin että herttileijaa mitä on tapahtunut kun mulle noi asiat ei herätä enää joka kerta semmosta uutuuden viehtäys-fiilistä!
      Muistan esimerkiksi vielä ihan ensimmäisen täällä vietetyn päivän kaupppareissun kun liikenneympyräkin sai mut ihmettelemään ääneen kuinka hullu ajatus se on, että oikeasti oon täällä. Perthissä. Australiassa. Nykyään elämä täällä on arkipäiväistynyt ja ruvennut kulkemaan ihan pikkusen ennalta-arvattavammin. Tiedän jo mistä risteyksestä pitää kääntyä milloinkin päästäkseni kauppaan. Aamulla töihin lähtiessä ei tarvitse varata matkaan aikaa 15min ihan vaan siinä pelossa etten löydä oikeaan  osoitteeseen, n. 4min riittää. Tiedän mistä suunnasta aurinko nousee ja mihin aikaan, tiedän myös minne se laskee. En enää hämmästy siitä, miten kovaa meteliä heinäsirkat voivat pitää. En enää jää tuijottamaan suu auki jokaista puusta toiseen lentävää papukaijaa.
      Ja jotta en kuulostaisi elämään kyllästyneeltä ja kuudessa viikossa Australiaan turtuneelta tylsimykseltä niin en voi tarpeeksi korostaa sitä kuinka paljon uutta ja ihmeellistä näen ja koen yhä edelleen. Tykkään aivan valtavasti ja älyttömän paljon siitä lämmöstä ja valosta, jota täällä on. Siitä tunteesta kun tiedostaa tullensa yksin maapallon toiselle puolelle menolipun kanssa, asuvansa Australiassa ja kokevansa niin ikimuistosia ja ainutlaatuisia asioita. Aivotkin saa nauttia ihanasta vapauden tunteesta kun saa olla murehtimatta Suomen asioita (ainakin yrittää olla murehtimatta) ja eläminen tapahtuu hetkessä. Välillä mietinkin että tuntuuko mikään enää miltään Suomeen palatessa?
      Jotta en aivan jäisi paitsi Suomen talvesta niin luvatkaa tehdä lumienkeli mun puolesta. Hengittäkää kiristyvää pakkasilmaa liikenteen hiljentyessä illalla. Ihmetelkää tähtien paljoutta. Heittäkää kaveria lumipallolla. Kirotkaa auton jäätyneitä ikkunoita. Hytiskää pakkasessa kadun varressa toivoen että olisi jo kesä.

      Tänään kun oltiin ratsatamassa niin kävi vähän hassusti, nimittäin putosin hevosen selästä. Ja siinä kävi kirjaimellisesti hassusti eikä mistään vakavasta ollut kyse, takaisin satulaan nouseminenkin oli hankalaa naurun keskeltä ja myöhemmin tapahtumaa ajatellessa väkisinkin nousee suunpielet ylöspäin.
      Ratsastin siis jälleen Nedillä, joka on jo välillä aiemminkin ollut vähän hajamielinen ja unohtaa omistavansa neljä jalkaa ja tästä seurauksena on silloin tällöin vähän kömpelö, eihän sitä voi 3-vuotias kaikkea muistaa... Kun oltiin ravaamassa muistaakseni toista kierrosta niin Nedi uppoutui ajatuksiinsa ja kompastui lähes polvillensa, osittain kai myös rauhoittavan aineen vaikutuksesta. Kai se oli mun osalta joku alitajuntainen itsepuolustus-ninjaliike yhdistettynä tasapainon menetykseen, sillä seuraavassa hetkessä löysin itseni seisomassa jaloillani Nedin nenän edestä ohjat kädessä ja hevonen pysähtyi kuin seinään. Oltiin vissiin kaikki yhtä hämmentyneitä tilanteesta., huvittuneita myös. Eikun hekottelemaan takasin satulaan ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Olisi ollut viihdyttävää seurata tilannetta sivusta!
       (Tarkennus vielä tohon rauhoittavaan aineeseen, kyse ei ole niin vieraasta ja oudosta käytännöstä kuin suomalaisen hevosihmisen korviin saattaa kuulostaa. Täällä siis annetaan joskus hevosille ennen ratsastusta rauhoittavaa, ehkäisee muun muassa lihaskramppeja vapaapäivien jälkeen ja vie pöllöilyenergiaa pois. Määrät on kuitenkin todella pieniä hevosen isoon kokoon nähden. Ensin ajatus hevosen rauhoittamisesta ennen ratsastusta kuulosti ihmeelliseltä, mutta nopeasti siihenkin tapan tottui.)